Yksi lupa lisaa kiitos!

Muutama kuukausi ennen tanne muuttoa oli yhta lupa-ja hakemushardellia. Piti etsia jos jonkinlaista lippua ja lappua ja taytella tarkistaa niita vahintaankin yhta paljon. Taysin vierasta tallanen virallisten lippulappujen tarve ei meille ollut ja onneksi lahes koko sirkuksen hoiti miehen tyon kautta lakimies.

Taysin eroon ei paasty kaikesta hakurumbasta taallakaan paassa. On haettu sosiaaliturvatunnusta, pankkikorttia, ajokorttia, kauppojen kanta-asiakaskorttia ja viimeisimpana tyolupaa. Minulle.

Me ollaan siita onnellisessa asemassa etta miehen viisumityyppi mahdollistaa myos tyoluvan hakemista puolisolle, Tama on L-viisumi on kasittaakseni yksi niista harvoista ellei jopa ainoa tyoviisumi johon se sisaltyy.

Tyoluvan hakeminen mulle oli huomattavasti helpompaa ja nakymattomampaa kun miehen versio. Koska miehen tyopaikka maksoi myos minun tyolupani, ei meidan tarvinnut muuta kun ilmoittaa samaiselle lakimiehelle joka hoiti muutkin asiat etta viela yksi tyolupa kiitos.
Ja koska kaikki meidan tiedot oli heilla jo valmiina ei meille jaanyt muuta tehtavaa kun tarkistaa etta heidan laatimassaan hakemuksessa oli kaikki tiedot oikein.

Hakemuksen kasittelyyn sanotiin menevan 90 paivaa. Ja aika tarkalleen tuon ajan jalkeen lupa tupsahtikin postilaatikkoon.

Nyt olen siis virallisesti oikeutettu tekemaan toita tassa maassa.
Kuinka nopeasti talle tulee kayttoa, se jaa nahtavaksi. Luonnollisestikkin meidan arki hankaloituu jonkin verran jos myos mina olen tayspaivasesti toissa. Ja meidan pitaa miettia miten me saamme sen kaiken jarjestymaan. Lisaksi pienimmalle pitaisi loytaa hoitopaikka.

Niin ja pitaishan se tyopaikkakin jostain loytaa.
Mitaan kiiretta mulla ei ole palata tyoelamaan. Vaikka totuuden nimissa kaipaankin elamaa kotiaitiyden ulkopuolella. Mutta samalla stressaan jo sita saadaanko me arki rullaamaan ilman apujoukkoja jos mina en enaa ole paivisin kotona.
Mita jos mina sairastun? Tai lapset sairastaa? Miten jaksan seka tyon etta kodin kun mies on tyomatkalla? Kylla kai kaikki jarjestyy tavalla tai toisella ilman suurempaa stressiakin.

Neuvoja, vinkkeja ja rohkaisevia sanoja, mahdollisesti uuteen arkeen, otetaan vastaan.

Saisinko rahaa? Hyvantekevaisyytta? Lahjoituksia? Pliiiiis?? Tai osta ees arpa?

Alkaa pelastyko. En ole itselleni mankumassa tassa avustuksia vaan tulin kertomaan talla hetkella omaa mieltani hairitsevasta asiasta. Nimittain esikoiseni koulun lahjoitus pyynnoista ja hyvantekevaisyydesta. Asia on ollut mielessa aikaisemminkin mutta silloin jatin asiasta kirjoittamatta mutta nyt paatin avata suuni. Kuuluhan tama tavallaan uuteen maahan kotiutumiseen ja sopeutumiseen.

Niinkun olen jo aikasemmin maininnut niin me paadyttiin erinaisista syista laittamaanpoika maksulliseen montessorikouluun. Paatos oli silloin aika helppo vaikka kieltamatta koulumaksu tekeekin suuren loven meidan budjettiin. Mutta suunnitelmallisuudella meilla olisi tahan varaa. 

Nain me ainakin luultiin. Nyt alkaa nayttaa silta etta asiaa pitaisi harkita uudelleen. Tosin mitaan ei asialle talla hetkella voida silla juuri maksettiin koko ensi vuoden maksut. 

Miksi sitten nain? No kukaan ei meidan hakiessa kouluun maininnut etta kuukausimaksujen lisaksi meidan odotettaisiin osallistuvan rahallisesti "lahjoituksilla" koulun toimintaan. Tata ei liioin lukenut missaan papereissa. 

Ensimmainen pyynto tuli vuoden lopussa. Virallinen kirje jossa selvitettiin koulun tarvetta uudistaa vahan sita ja tata. Lahjoituksina pyydettiin $500-$2500.
Ehka olin vahan sinisilmainen ja amerikkalaiseen tyyliin tottumaton mutta tallaset rahapyynnot tuli mulle ihan puun takaa. Kaikessa yksinkertaisuudessani olin ajatellut koulumaksun kattavan kokonaisvaltaisesti koulun pyorittamisen. Myoskin ne kirjeessa mainitut aidan korjaukset.
Koulun pihalle pystytettiin pahvista tehdyt puut joihin laitettiin lehtina lahjoituksen tehneen perheen sukunimi. Meidan sukunimea ei siihen puuhun koskaan laitettu. Aikaa lahjoituksille ei annettu paljoa ja meilla oli juuri muutto paalla joten se vaan jai.

Emme kuitenkaan paassyt ihan nain helpolla. Luvassa oli viela pahempaa. Vuoden alussa poika tuli kotiin ruskean paksun kirjekuoren kanssa.

Lisaarahaatarvitaanauttakaapliiiiiiis!
Talla kertaa ei pyydetty riihikuivaa vaan lahjoituksia vuosittaiseen huutokauppaan. Eika mika tahansa huutokauppa. Vaan toukokuun alussa kylan hulppeimmassa hotellissa jarjestettavaan huutokauppa extravaganzaan! Ei siis ollut kyse mistaan "leipoisitko kaukun ja muffinseja koulun myyjaisiin" tyyppisesta tapahtumasta.
Ma jo saatuani paperit menetin hetkeksi kyvyn hengittaa kun mietin etta mitas me tan kanssa tehdaan.  Mita me muka voidaan lahjottaa? Ja tyypilliseen tapaani olen tyontanyt asian sen jalkeen taka-alalle taysin kunnes viime viikolla tajusin etta ne lahjoitukset pitaa vieda kouluun ensi viikolla. Olisin ollut enemman myohasssa asian kanssa ellei poika oli tuonu kotiin uutta kirjekuorta joka oli taynna arpalipukkeita joita pitaa myyda. (salli mun kaikki kestaa...)

Asiahan on varmasti paikallisille pikku juttu. Tuttuja loytyy joka kadunkulmasta ja muutenkin takalaiset ovat niin supliikkeja ihmisia etta 25 arvan myyminen ei ole homma eika mikaan.
Toista se on meikalaiselle. Minun suonissani ei virtaa tippaakaan kauppiasverta enka varmasti osaisi myyda edes lapasia eskimoille. Muistan vielakin sen tuskan hien kun omalla ala-asteella myytiin vessapaperia ja pesuainetta ja sain juuri ja juuri myytya muutamalle tutulle siina missa muut takasivat ettei naapurikunnisakaan vessapaperi ihan heti lopu.

Mutta takaisin tan hetkiseen ongelmaan. Lahjoitukset tahan huutokauppaan pitaa vieda koululle maanantaina (tanaan on perjantai) ja talla hetkella olen haalinut viidesta vaaditusta kasaan nolla.
Etta ihan hyvalla mallilla ollaan. Miehen toista saatetaan saada joku lahjoitus mutta sekaan ei ole viela varmaa.
Saatekirjeessa oli monia esimerkkeja mita sinne voi lahjoittaa ja yhtena vaihtoehtona oli kasityot. Tata ma silloin heti ajattelin etta no mahan sinne akkia neulon/virkkaan jotain. Mutta kun aloin miettia muiden mahdollisia lahjoituksia niin luovuin ajatuksesta hyvin nopeasti. Kuka huutaisi mun patalappua jos tarjolla on lomaosakkeita ja veneita. Veneet on ehka liioittelua mutta ymmartanette pointin. Kun en yhtaan tieda mita odottaa.

Mulla ei ole mitaan hyvantekevaisyytta vastaan. Harrastan sita aivan liian vahan. Mutta mielellani antaisin vahaisista roposistani jollekkin niita enemman tarvitseville. Yksityinen koulu ei mielestani ole sita. Varsinkin kun maksan siita jo pitkan pennin.
Ymmarran kylla etta koulun tarkoitus on tuottaa rahaa ja nain olen elattaa sen omistajat ja tehda rahaa mahdollisille sijoittajille mutta miksei kaikkia kuluja ole sailytetty koulumaksuun?
Ja minua henkilokohtaisesti pannii se etta huutokauppa pitaa pitaa niin hienoissa tiloissa etta suurin osa tuloista varmasti menee tapahtuman kustannuksiin.
Olisin ollut tapahtumalle huomattavasti suotuisampi jos se olisi jarjestetty jossain vahemman glamour paikassa. Esim. koulun pihalla. Sinne vahan maksullisia tapahtumia, leivosten myyntia, arvontaa, poniajelua ym. Nain koululle kerattiin varoja englannissa. Naihin tapahtumiin leivoin mielellani ja lahjoitin palkintoja arpajaisiin. Tai kuinka Hollannissa varat tulivat koululta mutta hommat tehtiin talkootyona.Vaan toista se on taalla.
Ei auta valittaa silla homma ei ole kasittaakseni vappaaehtoista vaan kuluihin on osallistuttava. Mutta onneksi mulla on vapaus kiukutella asiasta ihan itsekseni.

Ja olen kuullut etta erinaisia lahjoituksia kerataan myos kunnallisissa kouluissa joten kukaan vanhempi ei taida talta kerjaamiselta taalla saastya. 

Ai niin ja olishan meilla mahdollista myos jarjestaa joku auction preparty. En muista miksi sita virallisesti kutsuttiin. Mutta naihin bileisiin pitaa oikeen ostaa lippu. Etta kuka haluis tulla meidan kalustamattomalle takapihalle siemailemaan tarjous olutta ja viinia? Voin vaikka leipoa korvapuusteja kyytipojaksi. Sovitaanko vaikka sisaanpaasymaksuksi $25? Menee hyvaan tarkoitukseen.

 Ehka.

Mihis sitte?

Vuoden lopussa tuli 6 vuotta tayteen ulkosuomalaisena. 6 vuotta siita kun lahdettiin "muutamaksi vuodeksi" Hollantiin. Lahtiessa meilla oli mieli avoinna uusille tuulille mutta pohjimmiltamme ajateltiin ennen pitkaa palaavamme suomeen. "Kun lapsi aloittaa koulun", se taisi olla hailyva takaraja. Se lapsi on nyt kaynyt koulua 3 vuotta ja taakse on jaanyt Hollanti.

En olis villemmissa ajatuksissankaan osannut ennustaa kaikkea tata mita tassa ajassa on tapahtunut. Niin hyvassa kun pahassakin. Jos joku olis mulle 10 vuotta sitten sanonu etta tapaat miehen ja muutat sen kanssa sinne tanne ulkomailla... Ai etta ma olisin nauranu. Mutta nyt kun katson elamaa taakse pain niin en olisi voinut kuvitella meidan elaman menneen millaan muulla tavalla kun nain.

Ma olin ennen sellanen etta kaikki asiat, jopa kaupassa kaynti, piti suunnitella etukateen. Mun piti aina tietaa mita tapahtuu ja valmistautua siihen. Mutta naa vuoden on saanu mut hieman luopumaan siita tavasta. Kun koskaan ei tieda milloin mies tulee kotiin ja sanoo etta olis muutto edessa. Oon oppinu luottamaan siihen etta asiat jarjestyy tavalla tai toisella aina. AINA. Varsinkin viime vuosi osoitti sen.

Mutta etta mihis sitte? Tan jalkeen.
Mun on joskus vaikea myontaa aaneen etta nyt on hyva olla tai etta olen onnellinen juuri tassa ja nyt. Perheelle toki ne tunteet jaan mutta harvoin uskallan sita muuten julkisesti myontaa. "Kel onni on se onnen katkekoon," vai miten se meni. Mutta nyt on sanottava etta nyt on hyva. Eika meilla ole kiire minnekkaan. Kun on muutaman vuoden karvistellyt suossa niin haluan nyt nauttia taalla olosta. Koskaan kun ei tieda mita tapahtuu. Meilla on aikaa asua taalla maksimissaan 7 vuotta ja minimissaan 3. Tama siis jos miehen tyopaikka sailyy.
Tulevaisuudesta on meilla on kuitenkin puhuttu ( kaiken suunnittelija ei minussa koskaan kuole) ja meille on aika selvaa ettei taman jalkeen meidan ulkomaan komennus jatku. Jos ei maan sisalla tule muuttoa niin meidan perhe suuntaa taman seikkailun jalkeen kohti suomea. Sitten joskus kun on sen aika. Ollaan omasta mielestamme jo nahty tarpeeksi eika kaiken aloittaminen alusta vuosi toisensa jalkeen enaa kiinnosta. Ja toki lastenkin kannalta olisi joskus hyva asettua aloilleen.
Mutta siihen asti: nautitaan taysilla taalla asumisesta niin kauan kun se meille suodaan ja muutetaan takaisin kun halutaan/on pakko.

(ja jottei elama menis tylsaksi niin eihan mitaan viela ole kiveen hakattu. Jos joku tarjoaa mulle paikkaa vaikka Sveitsin kuningattarena niin kylla se harkintaan menee..)

Oon ma taalla viela

Huhuu. Mina taalla pitkasta aikaa. Bloggailu tauko nakojaan venahti yli puolivuotiseksi. Sina aikana on ehtinyt tapahtua paljon.

Suurin muutos kai se etta me karistettiin vihdoin Englannin tomut jaloista ja ollaan juurikin talla hetkella matkalla kohti uutta kotia. Tai no ollaan me talla hetkella Englannissa mutta onneks vaan jatkolentoa odottamassa. Viimeset pari kuukautta ollaan oltu Suomessa. Pojat heinakuusta lahtien ja mina ja mies kaytiin vahan rankkaamassa meijan tavaroita elokuussa ennen muutofirman tuloa ja mies oli viela sen jalkeen muutaman viikon. 

Mutta enivei. Ollaan siis oltu pitkaan suomessa joten lahtiessa ei kyynelilta valtytty. 

Kunhan uuteen maahan taas asetutaan niin kirjottelen meijan lahtemisesta ja kaikesta siita sotkusta varmasti tarkemmin. Nyt meinaa painaa univelka paalle. Viime yona en saanut montaa tuntia unta, niin paljon tuleva jannitti. Onneks vajaan parin tunnin paastan koneeseen nukkumaan. 

Mutta palailen asiaan kunhan paastaan perille.

Melkein hoynaytetty

Lomat lusittu, kotiin palattu ja jet lagista suunnilleen toivuttu. Tuntuu etta mita vanhemmaksi sita tulee niin sita vaikeempaa se on. Meilla mentiin hetki neljassa eri rytmissa. Mina nukuin muutaman tunnin paivassa, isompi poika vahan enemman, pienen melkeen normaalisti ja mies joka ei muutenkaan koskaan karsi aikaerosta paasi rytmiin ihan normaalisti.

Ja jos ei lomalta tanne palaaminen itsessaan jo ollu masentavaa niin ollaan saatu varmuuden vuoks vahan lisaa vetta myllyyn.
Ma kun just loman lopussa ajattelin etta nyt kun tanne palataan niin teen kaikkeni etta viihdytaan taalla se aika mita taalla ollaan. Haluaisin olla taas enemman oma itteni ja saada itseni innostumaan mulle tarkeista asioista. Leipomisesta, kokkaamisesta, kasitoista, juoksemisesta.. Eihan se nyt niin vaikeeta voi olla? Vai voiko? Kyllahan sita ihminen viihtyy vaikka missa jos vaan keskittyy niihin kivoihin asioihin eika marehdi sita ymparistoa. Tai niinhan sita toivois. Mutta joskus niilta negatiivisilta asioilta ei vaan voi ummistaa silmia.
Meita nimittain odotti vahemman kiva arkeen paluu.

Meilla loppuu vuokrasopimus tassa 5.3 ja ollaan ilmotettu valitystoimistoon etta halutaan jatkaa asumista tassa viela. (Suunnitelmahan on muuttaa pois maasta kevaan aikana mutta pakkohan se on josssain asua siihen asti etta suunnitelmat on selvat.) Luultiin kaiken olevan ok kunnes mies sai puhelun juurikin taalta valitystoimistolta viime perjantaina  ja sielta ilmoitettiin etta vuokraisanta nostaa vuokraa £100/kk ja haluaa meidan allekirjoittavan kokonaisen vuoden kattavan sopimuksen. No tatahan ei mun mies ihan purematta nielly ja sanoi etta ei onnistu.Mies yritti saada aikaan kompromissin: £50 korotusta ja vuokrasopimus kesakuun loppuun. Ei kuulemma ollut neuvottelu varaa. Annettiin ymmartaa etta vaihtoehdot on allekirjoittaa uusi sopimus tai poistua asunnosta nykyisen sopimuksen paattyessa. No arvatenkin siina syntyi pieni paniikki kun ajateltiin etta meilla on siis noin kaks viikoa aikaa pakata tavarat ja muuttaa takaisin Hollantiin. Ja Hollantiin siis siksi etta meilla on siela viela meidan asunto myynnissa ja tyhjillaan ja miehen tyopaikalla on myos toimisto Hollannissa lahella vanhaa kotia joten tama oli loogisin vaihtoehto.
No koko viikonloppu meni siina asioita miettiessa ja muuttofirmoja etsiessa. Paluu hollantiin ei tuntunut yhtaan pahalta mutta kirea aikataulu huoletti.
Sunnutai-iltana mulla paasi suurin paniikki valloilleen kun yritin tehda suunnitelmaa siita miten me taa saadaan hoidettua. En muista koska viimeksi olisin valvonut yota ilman silmaystakaan unta. Mietin paani puhki kunnes vihdoin paatin etta eihan taa ihan nain voi menna ja pyysin neuvoja taalla asuvilta suomalaisilta facebookissa. Kuinka kiitollinen talla hetkella olenkaan vinkeista joita sielta seuraavana paivana sain. Ne luultavasti pelasti tan aidin taydelliselta hermoromahdukselta.
Asiahan ei siis suinkaan mennyt niin kun meille vaitettiin vaan todellisuudessa sopimus jatkuu automaattisesti tuon 5.3 jalkeen siihen asti etta me tai vuokraisanta sen irtisanoo. Ja jos tama vuokraisanta olis halunnut meidat ulos sopimuksen paattyessa, olis se pitanyt ilmoittaa kaks kuukautta sitten.

Mita nyt sitten?
No. Mies palaveerasi eilen valitystoimiston kanssa ja ilmotti etta me tiedetaan etta sopimus jatkuu automaattisesti eika meidan tarvitse mitaan allekirjoittaa. Vuokraisanta vaan ei kuulemma halua menetella nain. No ihan sama meille. Nyt kun tiedetaan oikeutemme niin ei vois vahempaa kiinnostaa. Valitystoimiston nyt keskustelee vuokraisannan kanssa asiasta jos paastas yhteisymmarrykseen. Eli ilmeisesti neuvotteluvaraa loytykin. Mutta too little too late.

Tilanne on nyt se etta ollaan tassa siihen asti etta vuokraisanta irtisanoo sopimuksen. Ja luulisin etta se irtisanotaan heti edellisen loppuessa. Irtisanomisaika on 2 kuukautta eli meilla on nyt 2 kuukautta aikaa miettia mita me tehdaan. 2 kuukautta on sata kertaa parempi kun 2 viikkoa mutta silti meinaa vahan stressata. Periaatteessa meilla on kolme vaihtoehtoa: a) Palata  Hollantiin joka siis on kaikista loogisin ja todennakoisin
b) Palata suomeen. Mika olisi kivaa muttei ehka realistista talla aikataululla
c) Meilla on tassa yks villikortti joka on ollu auki noin vuoden. Hommassa ollaan loppusuoralla ja paatoksia pitais alkaa tulla pian. Mutta toistaseks ei voida kun odotella.

Tilanne on jotain ihan muuta kun ideaali mutta minkas teet. Eniten tassa asiassa ehka ketuttaa se etta pidettiin valitysfirmaa luotettavana ja meidan etuja suojelevana mutta he royhkesti ns. pissi meita linssiin. Tai yritti.
 Seuraavat peri viikkoa toivottavasti selkeyttaa asioita. Onneksi meilla on suomessa ihanat perheet ja siella ollaan jo lahtovalmiudessa tulossa pakkausavuksi.

 Jos sua on joskus hoynaytetty tai edes yritetty niin jaa tarinasi. Ehka jos muillekkin on kayny samoin niin musta ei tunnu niin urpolta :)

Miten musta tuli expat

Vahan paalle viis vuotta sitten me asuttiin ihanassa suuressa omakotitalossa Tampereen liepeilla. Meista oli tullu ensimmaista kertaa vanhemmat ja mina olin kotiaitina meijan pienelle pojalle.

Kaikki hyvin siis. Siinahan se perus suomalainen unelma melko taydellisena.

Mutta.

Jotenkin se ei sitten meille oikeen sopinutkaan. Tai mulle. 

Talo missa asuttiin oli kaukana kaikesta. Lahes keskella ei mitaan. Olin ensimmaista kertaa poissa tyoelamasta. Ja koska oltiin juuri muutettu uudelle paikkakunnalle sosiaaliset suhteet oli aika vahissa.

Yritin kylla kovasti viihtya mutta liian moni asia tokki. Rakastin kylla meidan kotia ja sen takia paatos lahtemisesta oli vaikea.

Monen monien keskustelujen jalkeen paatetiin kuitenkin laittaa koti myyntiin ja muuttaa takaisin Tampereelle.

Mutta ennen kun ehditiin tehda liikettakaan sen suhteen niin kohtalo puuttui peliin.

Yhtena iltana mies vaan piipahti kotona vaihtamassa vaatteita ja lahti siita suoraan tyopaikan juhliin ja huikkasi vaan mennessaan ovelta etta googlaappa Rotterdam ja kato haluisitko muuttaa sinne.

Tan enempaa infoa mulle ei annettu alkuun.

Me oltiin jo puhuttu pitkaan siita etta jos tilaisuus tulisi niin lahdettais kylla ulkomaille. Mies on asunut jo ennen tata yli 11 vuotta pois suomesta joten sille taa ei ollut mitaan uutta.

Koskaan ei tosin oltu ajateltu Hollantia mahdollisena asuinmaana. Mutta kun tilaisuus tuli eteen niin oli aika selvaa etta me tartuttais siihen. Haluttiin kokeilla jotain uutta. Kotiinhan paasisi aina takaisin.

Ja niinpa kun firman puolesta naytettiin vihreaa valoa niin naytettiin mekin. Tassa vaiheessa meni talo myyntiin ja appivanhemmat lupautu ottamaan meidan omaisuuden niille varastoon. Haluttiin alkuun vuokrata Rotterdamista kalustettu asunto siita syysta etta meilla oli todella vahan aikaa loytaa sielta paasta koti. Eika kumpikaan meista tuntenu kaupunkia yhtaan. Mies oli kylla siella kaynyt mutta nahnyt vaan hotelleja ja tyopaikan. Ja ajateltiin etta paastaan helpommalla jos siirretaan koko omaisuus vaan yhteen kertaan. Eli muutetaan vaan johonkin ja katsellaan sitte paremmin kun paastaan asettumaan.

Ja niinpa sitten vuoden 2009 vuoden toiseksi viimeisena paivana musta tuli ensimmaista kertaa ulkosuomalainen.