Vanhempien hätä

Meidän viikonloppu meni hyvin. Lauantaina oltiin pojan jalkapallokoulussa, siitä lähdettiin sitten Bataviastadiin ostoksille. Ilma kun oli mitä oli eikä ollut oikeen mitään tekemistä.. (seliseli). Mukaan tarttui vaan pari pientä ostosta. Mitään kivaa ei oikeen löytynyt. Illallla syötiin vähän herkkuja ja mentiin nukkumaan ajoissa. Sunnuntaina sitten herättinkin ajoissa ja aamupalan jälkeen päätettiin vihdoin miehen kanssa alkaa työstämään tuota ylimmän kerroksen työ-,vieras-,leikkihuonetta. Se on tähän asti toiminut lähinnä varastona. Kaikki tavarat mille ei oikeen ole mitään paikkaa vielä niin kulkeutuu tonne ylös. Yksi hävityksenkauhistus siis. Kun meillä oli suunnitelma valmiina suunnistettiin sitten ikeaan. Taas. Tarkoituksena vaan käydä hakemassa ne tarvittavat jutut mutta jotenkin siinä hurahti taas 4 tuntia.. No, osa siitä ajasta kului siihen kun törmättiin sattumalta suomalaiseen naiseen joka asuu perheineen täällä ja juteltiin vähän aikaa. Kotona oli tarkoitus ottaa pienet päikkärit ja sitten alkaa touhuamaan huoneen kanssa. No, ainoa joka meillä nukkui oli mies. Minä aloin jo siivoamaan ja poika ei halunnut nukkua joten leikki omassa huoneessaan. Tähän asti meidän viikonloppu oli ihan tavallinen. Mutta sitten se yhtäkkiä muuttuikin yhdeksi elämäni kamalimmista... Olin meidän makuuhuoneessa lajittelemassa pyykkejä ja mies torkkui alakerassa ja sanoin sitten pojalle että käyppä herättämässä isi. Poika on sen sata kertaa tavannut rappusia edestakas ja on todella varovainen mutta jokin tällä kertaa meni vikaan.. Kuului ensin kops sitten kops ja sitten kopskopskopskopskops...... Tiesin heti mitä tapahtui ja huusin vaan apua apua!! Koko keho meni heti ihan tunnottomaksi kun en tiennyt mikä portaiden päässä odottaa... Mieskin oli herännyt heti ja sieppasi itkevän pojan syliin. Poika itki pitkän aikaa eikä pystynyt itkultaan oikeen sanomaan mitään muuta kun että päähän sattuu. Ja otsassa näkyikin kirkkaan punainen ruhje. Sitten poika rauhottui ja itku loppui muuta poika meni ihan oudoksi. Ei puhunut mitään tuijotti vain ja silmät oli ihan "tyhjät". Muutaman kerran vastasi meidän kysymyksiin vaan että en muista... Ei muistanut edes omaa nimeään. Sitten ei muuta kun autoon ja äkkiä lähimpään sairaalaan. Autossakin poika oli lähes koko matkan ihan hiljaa ja tuijotteli vaan. Sairaalassa päästiin varmaankin vähän jonon ohi kun ei tarvinnut paljoa odotella. Tässä vaiheessa poika alkoi olla jo normaali. Leikki leluilla ja jutteli normaalisti. Ja kertoi nimensäkkin toista, ja sukunimeä myöten. Lääkäri tutki ja sanoi ettei näe mitään kovin hälyyttävää mutta kävi vielä konsultoimassa lastenlääkärin kanssa. He päättivät sitten ottaa pojan sairaalaan yöksi tarkkailuun. Mikä oli minulle suuri helpotus. Olisin kotona varmasti kokoajan tarkkaillut ja seurannut ja panikoinut. Eikä se olisi ollut kellekkään hyväksi. Jäätiin siis pojan kanssa sairaalaan ja mies haki meille kotoa mitä tarvittiin ja lähti kotiin kun poika meni nukkumaan. Aluksi poikaa tarkkailtiin tunnin välein. Verenpaine, lämpö ja katsottiin lampulla silmät. Sitten se yöllä parin tunnin välein. Kaikki oli kunnossa. Onneksi. Maanantaina päästiin sitten puolenpäivän jälkeen kotiin kun lääkäri oli käynyt vielä katsomassa ja antoi meille vielä ohjeita. Eilinen päivä menikin sitten ihan sumussa kun oli yön heräillyt eikä saanut aina unen päästä kiinni. Pojassa kyllä riitti virtaa. Ja vaikka se kuinka riehui ja oli tottelematta olin silti vaan niin onnelinen siitä että on oma itsensä. Kun niin paljon pahemminkin olisi voinut käydä. Selvittiin suurella säikähdyksellä ja muutamalla mustelmalla. Päänsärkyä poika valitteli vielä eilen mutta tänään ei kuulemma enää satu. Mutta kuulemma säryt saattaa jatkua kuukaudenkin. Tällästä tällä kertaa. Pahoittelut kuvattomasta postauksesta mutta nyt ei oikeen ollut mielen päällä muuta. Vaikka nyt ollaan jo vähän tapahtuman yli jo päästy niin silti mieleen hiipii välillä se kamala "mitä jos". Onni oli onneksi matkassa.